Tunnelmia päivästä peliosastolla

Tunnelmia päivästä peliosastolla (1999)

Jotain mielenkiintoista on kai tapahtumassa. Peliosaston työntekijät kiiruhtavat innostuneina samaan suuntaan. Ehei, suunta ei ole Weeruskaan, vaan Euroballsin eteen. Kello nimittäin lähestyy yhtä ja työpisteiden jako aikaa! Pian toisten kasvoilta innostus katoaa, toiset taas hymyilevät tyytyväisinä kuultuaan kohtalonsa. Parin seuraavan työpäivän kuluminen riippuu nimittäin paljolti siitä, mikä työpiste sattuu kolahtamaan kohdalle. Työpisteet vaihtuvat periaatteessa, ja useimmiten käytännössäkin, kolme kertaa viikossa.

Meidän peliosastolaisten kielenkäytön mukaan työpisteet sijaitsevat joko yläkentällä tai alakentällä. (Läheskään kaikille meistä ei ole selvää mitä kummia paikkoja ovatkaan esim. etelän kenttä tai Juhlatori.) Yläkentältä eli Car-radan ympäristöstä löytyy suurin osa työpisteistämme, vähäisempi määrä on piilotettu pitkin alakenttää Shanghai‑pelihallin luo, Kauhulinnan päätyyn ja Hurjakurun lähistölle. Piilotettu on tässä todellakin oikea sana ‑ne tuttusi, jotka tietävät sinun olevan töissä peleissä, eivät vahingossakaan osaa etsiä sinua esimerkiksi Mini‑Onnenapiloista Hurjakurun lähistöltä.

Mini-Onnenapila onkin alakentän työpisteistä se kaikkein kauimmaisin (ja kuumin, mikä tuli selväksi viime kesän paahteessa). Yksin siellä ei kuitenkaan tarvitse päiväänsä viettää, myymälän Hurjakuru‑kioski kun sijaitsee samassa pikku kopissa. Asiakkaiden onkin hyvin vaikea ymmärtää, että yksi koju = kaksi eri asioita myyvää pistettä. Niinpä kioskin puolelta yritetään ostaa Onnenapila‑peliä, ja apilapeliä kaupittelevalta pelinhoitajalta taas postimerkkejä tai sadeviittoja. Onneksi molemmat tässä pikku kopissa työskentelevistä asiakaspalvelijoista saavat osansa asiakkaiden tiedonjanosta. Asiakkaan logiikan mukaan nimittäin tämä Eteläportin jälkeen ensimmäisenä vastaan tuleva koju on lippukassa/infopiste, josta tiedustellaan kaikkea mahdollista Lintsiin liittyvää.

Kujakattien hoitoa

Kauhulinnan päädystä löytyvät vesipelit eli Onginta ja Sammakot. Siellä siis pauketta ja loisketta riittää, kuulosuojaimet ja sadeasut eivät ole ollenkaan hassumpia keksintöjä. Tosin kylmällä ilmalla veden kanssa puljatessa jäätyy, vaikka päällä olisi kasa villapaitoja, ja lämpimällä ilmalla taas kokokumiasussa paistuu. Ja voi sitä riemua asiakkaan kasvoilla, kun pelinhoitaja kastuu!

Alakentältä löytyy vielä Shanghain pelihallilta Tombola (= arpoja), Onnenveto (kaikki tietänevät mitä siinä tapahtuu?) ja vaihtokassa. Vaihtokassa onkin sitten työpisteistä se, jossa tyypillinen asiakas luulee ajatustenlukijan istuvan. Asiakas iskee setelin, esim. satasen tiskiin, otat sen ja katsot kysyvästi: mitä laitetaan? Markkoja? Vitosia? Asiakas tokaisee siihen, että juu, vaihdetaan. No selvähän se, mutta vaihdetaanko niitä markkoja vai vitosia... Lasket sitten vitosia purkkiin ja ojennat asiakkaalle, joka työntää tyrmistyneenä purkin takaisin ja sanoo että olisi halunnut markkoja. No, annat sitten markkoja. Asiakas ei kuitenkaan ole vielä tyytyväinen. Olisihan vaihtokassan pitänyt tajuta, että hän haluaa osan rahasta pienempänä setelinä takaisin... Miten voikaan olla niin vaikeaa sanoa, minkälaisia rahoja tahtoo! Toinen asiakastyyppi taas tietää kyllä millä summalla haluaa saada. "Annaks viidelkympillä, heh heh".

Yläkentällä sijaitsevatkin sitten loput työpisteemme, eli muun muassa Onnenpyörät, Derby ja Kujakatit, muutaman mainitakseni. Onnenpyöriä on kaksi, Voittola ja Juhlapyörä. Niissä mikkiin höpiseminen ja asiakkaiden houkuttelu siten on kaiken A ja 0. Jokaiselle kehittyy yleensä oma pelikohtainen mikkiin puhumistyyli, eikä uutta sanottavaa sitten enää oikein keksikään. Onnenpyöräpäivän jälkeen pelinhoitaja tuntee itsensä papukaijaksi ja viereisissä peleissä työskennelleet tietävät, etteivät varmasti koskaan tule hankkimaan kyseisenlaista lintulemmikkiä.

Voittaaks täs aina?

Myös Derby kuuluu mikkipaikkoihin. Pallojen kolinasta ja asiakkaiden kannustushuudoista ei nimittäin ilman mikkiä (eikä korvatulppia) selviä. Eikä pelinhoitaja varmasti päivän päättyessä haaveile raviselostajan ammatista. Derbyssä asiakas useimmiten ymmärtää, että kyseessä on kilpailu toisten kanssa, onhan kyseessä sentään laukkarata. Mutta jos pelissä pitääkin heitellä palloja aukeaviin roskiksiin, ei kilpailuajatus enää oikein mene jakeluun.

Kujakateissa huomaakin hyvin, miten asiakkaat ikään kuin jättävät aivonsa kotiin tullessaan huvittelemaan. Moni ihmettelee, miksi peli ei huoli hänen kolikkoaan, eikä ymmärrä ettei mukaan pääse kesken toisten kilpailun. Ja kun yksi sitten voittaa ja saa palkinnon, eivät muut ymmärrä miksi, vaikka pelinhoitaja on sen useampaan kertaan selittänyt. Asiakkaat kun eivät useinkaan maita kuunnella.

Normaalipäivän kulku on kaikille työpisteille kutakuinkin yhteinen. Puiston ensimmäiset aukiolotunnit ovat hiljaisen puoleisia, mutta loppupäivä onkin sitten täynnä hulinaa aina viimeisille minuuteille asti. Asiakkaat osoittautuvat usein laumasieluiksi, ja tulevat pelaamaan silloin kun pelissä on muitakin. Varsinkin peleissä, joissa voittaa aina, on usein tungosta. Siinä sitten selität pelin idean yhdelle, toistat sen toiselle, otat kolmannelta rahaa, annat neljännelle rahasta takaisin, ojennat viidennelle palkinnon, kuuntelet samalla jonkun valitusta laitteiden pitkistä jonoista ja olet lopulta itsekin aivan pyörällä päästäsi... kunnes asiakaslauma siirtyy seuraavaan peliin.

Kiireenkin keskelle mahtuu kuitenkin monia hauskoja hetkiä ja mukavia tapahtumia. Eikä mikään voita sitä tunnetta, kun näkee lapsen todella ilahtuvan saamastaan palkinnosta! Oli työpiste siis mikä tahansa, tulee ilta ja sulkemisaika yllättävän nopeasti eteen. On siis aika siirtyä pohtimaan päivän kulkua puiston porttien ulkopuolelle.

Riina Koljonen / Pelitoimisto