Umpimähkä 1982

RETKI BOMBAAN

Oli kuulakas lokakuun perjantai-ilta kun starttasimme matkaan. Joukossa oli nuoria ja ikinuoria. Oli kassatyttöjä, autopoikia, konemiehiä, vahtimestareita, järjestyksenpitäjiä eli koko joukko lyhyesti sanottuna "ratkiriemukkaita" Linnanmäkeläisiä. Maisemat matkan varrella näyttivät hienoilta, mutta verrattain pian kuitenkin koivujen kellastuneet lehdet ja syksyn värikäs ruska sammuivat vähin erin pimenevään iltaan ja mustaan yöhön. Se ei tietenkään haitannut mitään, sillä sisällä bussissa oli valoa ja väriä, oli myöskin tunnelmaa. Riemukasta menoa ja vauhdikasta meininkiä riitti, kun valtakunnan suurimman huvipuiston ahkerat työntekijät olivat kovan kesäisen työrupeaman jälkeen perinteisellä syksyn viikonlopun virkistysmatkallaan. Nytkin huolella valitun matkan käännekohta oli tällä kertaa Bomban talo Nurmeksessa. Talo, jonka tehtävänä on vaalia ja säilyttää karjalaiskylän perinnettä tämän päivän urbanisoituneelle ihmiselle.

Ennen Bombaan tuloaan matkalaiset kuitenkin poikkesivat Kallaveden rannalla toristaan ja kalakukoistaan kuulussa Kuopiossa. Torilla kauppa kävi ja "kukkoja" ostettiin ja maisteltiin. Tuotiinpa jopa tuliaisina aina kotiin saakka. Todella aivan oman "elementtinsä" muodostivat torin ihmiset ja tietysti se Savon värikäs kieli. Ei siellä myöskään ujosteltu, kun paikkakuntalainen halusi tietää, mistä kaukaa vieras oli matkaan lähtenyt. Kun sitten vastaus kuului, että Helsingistä ja Linnanmäeltä, niin siitäkös siitä juttua riitti. Oli kysyttävää ja kerrottavaa jos jonkinlaista. Vaikka ihmiset olivatkin mukavia, piti matkan jatkua kohti päämäärää, Bombaa. No eihän tietenkään Kuopion käynnillä Puijoa unohdettu, jonka näköalatornista saattoi vain parilla silmäyksellä koota kaupungin koko kuvan ja sen sijoittumisen järvien lomaan.

Matka jatkui ja Kuopio jäi taakse. Ohitettiin vireitä teollisuusyhdyskuntia ja aivan kuin niiden vastapainoksi syntyneitä kyläpahasia, joissa oli vanhoja puumökkejä pienine peltotilkkuineen. Joka tapauksessa kontrastia meille helsinkiläisille melko lailla. Ei kuitenkaan mikään näistä ohitetuista kyläyhteisöistä edustanut aitoa karjalaista kylää. Tosin aina jotakin nostalgista oli säilynyt ja säilytettykin, mutta kiistatta hellimmin ja aidoimmin perinnettä vaalii Bomban talo ja sitä ympäröivä kylä. Tämä kylähän on rakennettu Jegorov Bombinin vuonna 1855 Suojärvelle teettämän alkuperäisen talon mukaisesti. Ohimennen mainittakoon, että Jegorovin suurperheeseen kuului 24 henkeä, joten kyllä on pojasta polvi huonontunut näihin päiviin, vai kuinka on hyvät herrat?

Pyöröhirsinen mahtava Bomba palvelee vieraitaan ympäri vuoden. Siellä voi viettää mukavan kesäloman tai unohtumattoman syksyisen viikonlopun. Aina pöydät notkuvat herkkuja ja sauna kutsuu kylpijää. Itse talossa löytyy tilaa kolmessa kerroksessa ja majoituksia kymmenittäin ympäri pihapiiriä. Näillä "majataloilla" on tietysti aidot karjalaiset nimet kuten Opri, Oleksi, Ogoi ja niin edelleen.

Bombassa vietimme iltaa viihtyisässä ympäristössä ja mukavassa seurassa. Oli Saara, Inge, Raili, Maire, pari Ritvaa, Martti, Tauno ja suuri joukko niitä, joiden nimeä en edes tiedä. Mutta yksi oli yhteistä kaikille. Mieli oli iloinen ja hilpeä katsoipa lähipöytiin tai aivan salin perälle. Lautasella oli hyvää karjalaista perinneruokaa, lasissa talon tarkoitukseen valmistettua viiniä, ja orkesteri lisäsi tunnelmaa niin kuin parhaiten taisi. Näin ilta jatkui mukavissa merkeissä siihen saakka, kunnes aamuyöllä uupumus voitti vahvimmankin juhlijan.

Kun sitten paluumatkalla analysoitiin viikonlopun antia, oli se taas kerran koettu miellyttäväksi ja myönteiseksi yhteiseksi tapahtumaksi. Uskon vahvasti siihen asiaan, että tämäkin reissu, niin kuin niin monet muut sitä ennen, ovat lisänneet Linnanmäkeläisten yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota tarvitaan etenkin kausiluonteisessa työssä.

Sihteeri